Tänään aamulla minä heräsin aikaisin, vaikka olisin saanut nukkua. Minulla on nimittäin epäily, että nukkumalla silloin, kun itse asiassa pitäisi olla tuplasti koulussa (Suomen päässä ja täällä) ihminen laiskistuu ja tulee tyhmäksi. Mistä lie käsitys tullut. Niin vain minä kuitenkin heräsin tasan kello seitsemän ja jo ennen aamupalaa lähdin lenkille. (Olen koko täälläoloni ajan ihmetellyt, miksi isäntäperheeni pitää minua uskomattoman urheilullisena ja vähäruokaisena. Useimmat tuttuni tietävät, että olen täysin vastakohtainen ihminen. Mutta täytyy myöntää, että ehkäpä minuun on tosiaan täällä ollessani tosiaan iskenyt jokin tilapäinen mielenhäiriö, joka toivottavasti joskus parantuu.)

Vuoret kello seitsemän aamulla olivat mahtava näky. Aamuilma oli vielä sumuinen ja niityllä, jolla juoksin, näin kolme villikaurista. Hidastin juoksun kävelyksi, eivätkä kauriit lähteneet karkuun. Toljottivat vain.

Sen jälkeen tulin takaisin kotiin ja söin aamupalaa aivan yksin, koska kaikkihan ovat töissä ja koulussa. Kohtapuoliin minulla on vakaana aikeena kahlata jotakin koulukirjaa edestakaisin, jotta niiden sisältämät tiedot painuisivat päähäni. Tällä viikolla elämä on ollut mukavan rauhallista ja järisyttäviä tapahtumia ovat muun muassa kolme viikkoa työstämämme tuhatpalaisen palapelin saaminen valmiiksi ("Sun elämästä on tullu siellä hei mielenkiintosta", totesi tähän eräs Hongkongissa majaansa pitävä kaverini Skypessä, enkä minä voinut olla nauramatta.), yleisurheilutreenit yhden kaverini kanssa ja tänään erään ystävällisen Margit-nimisen opettajan kutsu lounaalle (Tämä lounaskutsu oli yllättävä. En oikein tiedä mitä odottaa).  Rehellisesti sanottuna kyllä minä olen nauttinut tämän viikon rauhallisuudesta täysin siemauksin. Ja huomennahan elämä alkaa taas; edessä on viikonloppuleiri Alpeilla, kaksi päivää koulua, Wienin-matka, koeviikko ja sitten taas villi viikonloppu.

Loppuun vielä piristykseksi hauska Helsinki-aiheinen vitsi, sitten hyökkään koulukirjojeni kimppuun. "Wie heisst Helsinki auf Deutsch? Der Sonnenuntergang."

Niille, jotka eivät puhu saksaa tai jotka eivät muuten vaan tajunneet, selitys lienee paikallaan. Hell tarkoittaa saksaksi valoisaa tai vaaleaa ja sinken on upota. Helsinki - vaalea uppoaa eli auringonlasku. Heh.

Gast-siskoni lähti viime lauantaina luokkansa kanssa Cannesiin viikon kestävälle kielikurssille. Minä olisin toki päässyt mukaan, mutta totesin että kuusisataa euroa sellaisen kielen kielikurssista, jota en opiskele enkä ymmärrä, on hitusen liikaa. Niinpä jäin tänne Itävaltaan, mikä sinänsä oli ihan viisas ratkaisu, koska tämän viikon aikana minun ei tarvitse mennä kouluun ollenkaan, joten nyt on aikaa keskittyä opiskelemaan Suomen-asioita.

Eikä tässä tarvitse pahemmin pelätä, että tulee tylsää. Toissapäivänä olimme vanhempien kanssa pyöräilemässä ja eilen oli Frohnleitenin keskustassa Erntedankfest eli sadonkorjuunkiitosjuhla. Se oli taas niitä juhlia, jolloin kaikki pukeutuvat kansallispukuun, juovat kaljaa ja soittelevat puhaltimilla kansanmusiikkia. Minäkin pukeuduin dirndliin (Eva on poissa, joten dirndl oli vapaa!) ja olin aivan oikean itävaltalaisen näköinen. Juhla alkoi puolitoistatuntisella katolisella jumalanpalveluksella, minkä jälkeen olin aika pitkään kahden tutun tytön kanssa. Heidän jouduttuaan lähtemään keräsin rohkeuteni ja menin istumaan pöytään, jossa eräs puolituttuni istui suuren kaveriporukan kanssa. Kaikista oli jotenkin hyvin vitsikästä nähdä kirjakieltä puhuva suomalaistyttö kansallispuvussa (mutta saksankielentaitoni kunniaksi on sanottava, että suomalaiseksi minut ymmärrettiin vasta kerrottuani olevani Suomesta. Sitä ennen minua luultiin hitaasti puhuvaksi pohjoissaksalaiseksi.) ja kerrottuani nimeni koko pöytäseurue remahti nauruun. Kysyin, mikä on niin vitsikästä, ja sain kuulla, että "Ihan käsittämätöntä, että me tavataan Helena-niminen suomalainen. Se on niin kliseistä. Ihan niin kuin Troijan Helena. Tai viikingit!" Jep. Itävaltalaista kaljalogiikkaa.

Koulua, koulua

Hei vain ja vihdoinkin paljon terveisiä koulusta!

Tänään aamulla oli herätys kello kuusi, sen jälkeen aamupala, eväät reppuun ja lähtö kaksikymmentä vaille seitsemän. Yllättävää minusta oli, että perheen äiti heräsi meitä noin puoli tuntia aiemmin, teki aamiaisen valmiiksi ja niin ikään myös lounaan korvaavat eväät. Olisihan tuo nyt meiltä itseltämmekin luonnistunut, minä olen kuitenkin 17, Gast-siskoni 16 ja Gast-veljeni 13. Mutta olen muutenkin huomannut, että asiat menevät täällä siinä mielessä jokseenkin eri tavalla. Meidän lasten ei edes odoteta tekevän juuri mitään kotitöitä, vaan perheen äiti tekee isän avustuksella kaiken. Senpä vuoksi äiti käykin töissä vain keskiviikosta perjantaihin, jotta ehtii tehdä kaiken. Itse asiassa perhe oli aivan hämmästynyt, kun kuuli, että minun äitini on ihan oikeasti opettaja, viisi päivää viikossa ja aamusta iltaan.

Koulumatkamme sujuu siten, että ensiksi kävelemme naapurintytön kanssa juna-asemalle. Ajamme junalla jonkin matkaa Gratweiniin, mistä lähtee koulubussi koululle. Koulubussissa on vain yksi varjopuoli; se on joka aamu niin täynnä, että joutuu oikeasti jännittämään, mahtuuko kyytiin. Monta kertaa olen ollut täysin puristuksissa väkijoukon keskellä.

Koulussa kävelemme heti kaikki portaat ylös, ja siellä on luokkamme; tummanruskeat kattoparrut, valkeat seinät ja kaunis näköala yli peltojen. Eväitä syödään aina milloin missäkin välissä ja tänään yhdellä tytöllä oli mukana viinirypäleitä omasta puutarhasta! Neljästä suomalaisesta kolme on samalla luokalla ja ainakin meidän meininkimme on melko rentoa. Saamme nimittäin valita aikalailla vapaasti, mille tunneille osallistumme. Lopun aikaa voimmekin istua alhaalla ja tehdä omia koulujuttujamme Suomeen.

Päivän hauska sattumus tapahtui tänään saksantunnilla, kun opettajamme halusi tietää, että mitä suomalaisella saksantunnilla tehdään. (Ja tämä todellakin oli suora käännös hänen sanoistaan!) Minä tietysti kerroin laveasti kuunteluistamme, sanakokeistamme, kieliopista ja sen sellaisesta, mutta lopetettuani kertomukseni rouva opettaja totesi: "Kummallista. Me teemme tavallisesti noita asioita vieraiden kielten tunneilla." Hän ei ollut tajunnut, että meille saksa ei ole äidinkieli.

Voitto (itsestäni, ei pahemmin kenestäkään muusta)!

Tänään koin jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin kokeillut! Koulupäivän ja kaupungissa pyörimisen jälkeen pakkauduimme jälleen koko perhe ja pari serkkupoikaa autoon ja ajoimme karting-radalle.

Tottumattomalle oli hieno kokemus nähdä yllättävän kovaa kulkevat pikkuautot kuljettajineen. Ratissa istuu niin raavaita miehiä kuin pikkutyttöjäkin ja kaikki ajavat kypärät päässä tuhatta ja sataa. Minulla itselläni oli tosin aluksi vaikeuksia erottaa kaasu jarrusta, minkä vuoksi noudatin kaikeksi varmuudeksi ystävällistä kehoitusta aloittelijoille pysyä radan oikeassa reunassa. Lisäksi ajoin oikein hiljaa. Kaarteissa pusersin rattia rystyset valkeina, kun yritin haihduttaa päästäni sitä kammottavaa ajatusta, että ajokkini jotenkin kaatuisi tai kolaroisi aitaan. Ei ehkä ihme, että saavutin jumbosijan keskivertokierrosaikana viisikymmentäviisi sekuntia (vertailun vuoksi; perheen isällä se oli kolmekymmentä sekuntia) ja onnistuin joka kerta parkkeeratessani herättämään radasta vastaavan työntekijän vihat joko kolaroimalla minua ennen parkkeeranneen takapuskuriin ("Entschuldigung, zuerst bremsen.") tai parkkeeraamalla aivan liian aikaisin ja jotenkin oudossa kulmassa ("Entschuldigung, ist es so schwer?"). Vauhtihullut itävaltalaiset nauroivat minulle kippurassa ja laskivat kilvan, kuinka monta kertaa kukin oli ohittanut minut. Että mahdoinpa olla aikamoinen näky pikkuauton ratissa.

Mutta yksi kysymys heräsi: jos jo niin pikkuruisella autolla ajaminen on niin vaikeaa, kuinka mahtaa luonnistua oikealla autolla ajaminen? Ja kuinka ihmeessä niin monet ihmiset viitsivät ajaa joka aamu töihin autolla? Vaikka oletettavaa taitaa kyllä olla, että oikea autoilu on hieman eri juttu kuin pikkuautoilu.

Loman loppu, arjen alku

Terveisiä auringosta ja merestä! Loma Kroatiassa meni erinomaisen hyvin. Majailimme yhdellä noista Välimeren keskieurooppalaiskeskittymistä, leirintäalueella, joka oli täynnä huippuunsa varusteltuja asuntovaunuja. Niiden edessä auringosta punaiseksi palaneet saksalaiset ja itävaltalaiset (muita kansallisuuksia oli todellakin yllättävän vähän; mitä nyt muutama tsekki, italialainen ja puolalainen siellä täällä) virittelivät luksusgrillejään ja kaivelivat kylmälaukustaan saksalaisia oluita. Leirintäalueelta ei tarvitse eikä kannata poistua yhtään minnekään, sillä siellä on kaikki mitä ihminen kunnon lomaan tarvitsee: meri, hiekkaranta, lukuisia ravintoloita (sekä kroatialaisia että tavallisia pizzapastaravintoloita), sukellusliikkeitä, postikortteja, rihkmaa, jäätelöä, cocktailbaareja, uima-allas (mihin sitäkin tarvitaan kun vieressä on meri?), vesijumppaa, jousiammuntaa ja jopa oma talli hevosiin hurahtaneille. Englantiakaan ei tarvitse vaivautua kaivelemaan muistionkaloista, koska kaikki henkilökuntaa myöten puhuvat saksaa. En väitä oppineeni tämän viikon aikana ymmärtämään keskieurooppalaista luonnetta yhtään sen paremmin mutta tiedänpähän ainakin, missä ja miten he viettävät lomansa.

Sen sijaan omaa isäntäperhettäni opin ymmärtämään huomattavasti paremmin. Aikaisemmin olo oli tuntunut hitusen siltä, että jollakin tapaa häiritsen perheen arkirutiineja ja että minun vuokseni hössötetään jotenkin aivan ylimääräistä. Loman aikana kaikki tuntui naksahtavan uomiinsa. Sain tiskata ja siivoilla siinä missä kaikki muutkin.

Lopulta kävi kuitenkin niin kuin aina käy, että saavuimme autollamme ruskeiksi paahtuneina takaisin Itävaltaan. Oli hassua tuntea palanneensa reissusta takaisin sivistyksen pariin vaikka onkin koko ajan matkalla.

Eilen alkoi sitten puolestaan koulu eli koin toisen ensimmäisen koulupäiväni lyhyen ajan sisällä. Pääsimme pois jo kymmeneltä ja sen jälkeen lähdimme käymään läheisellä maatilalla Evan parhaan kaverin luona. Kuvitella! Siellä kasvoi hasselpähkinöitä pensaassa ja saksanpähkinöitä puussa! Poimimme niitä t-paidan täyteen ja murskasimme kuoret astumalla pähkinän päälle.