Nyt täytyy myöntää, että en tiedä yhtään, mistä kirjoittaa. Mitään ei ole tapahtunut! Siis ei kertakaikkiaan yhtään mitään! (Lukijaa houkutteleva tapa aloittaa, eikö vain?) Menen kouluun, olen koulussa, tulen koulusta, syön lounasta ja teen loppuillan Evan kanssa läksyjä. Saatan käydä lenkillä. Hämmentävää, miten elämä täällä on muuttunut niin tavalliseksi kuin kotona konsanaan, että voin ihan rehellisesti sanoa, että minulle kuuluu hyvää, mutta ei ollenkaan mitään erikoista. Tiedän jo, miten kaikki toimii; milloin junat kulkevat, millä bussilla pääsee minnekin, kenen opettajan läksyt voi hätätilanteessa jättää tekemättä ja niin edelleen. Mutta esimerkiksi mitään uusia kulttuurien kohtaamisesta syntyviä oivalluksia en tähän hätään ole saanut.

En kuitenkaan olisi oma itseni, jollen saisi olemattomistakin asioista sepustusta aikaiseksi. Voin esimerkiksi kertoa, että syksy on vihdoin saapunut. Ei siis sellainen loskasää, joka Suomessa tähän aikaan normaalisti vallitsee, vaan sellainen ihan oikea, värikäs syksy, jollaista aina kaikissa kirjoissa syksyksi kuvaillaan. Aamuisin on sumuista ja kylmää (ja kaikki valittavat kamalaa pimeyttä, vaikka aurinko nousee jo puoli kahdeksan aikaan...) ja päivisin ilma on raikas ja vuorenrinteet loistavat punaisina, keltaisina ja vihreinä. Ruska on täydellinen!

Lisäksi viime viikonloppua ilahdutti erään mainion Ainon ilmaantuminen meitä tervehtimään. Muassaan hän toi   tuoreen Hesarin, Fazerin suklaata ja Pandan lakuja, mikä oli virkistävä suomalainen tuulahdus ja sitten me pääsimme toimimaan turistikierroksen pääoppaina, mikä oli sekin hauskaa, kun huomasi, kuinka hyvin oli tuon pikkukaupungin jo oppinut tuntemaan.

Ja mitähän vielä? Saksan kieli muuttuu päivä päivältä helpommaksi (vaikka täytyy tosin myöntää, että aamuisin ja urheillessa sanat puuroutuvat herkästi...) ja silloin tällöin eksyy joukkoon jokunen murresanakin. Ylpeä olen siitä, että olen lukenut saksantunnille urheasti muiden mukana saksankielistä kirjaa, sillä oikeaa saksankielistä kirjaa en ole lukenut vielä koskaan!

Huomenna alkaa syysloma ja me suuntaamme ystäväporukalla Wieniin. Sen reissun jälkeen minulla on taatusti enemmän asiaa. Nyt menen nukkumaan. Oikein hyvää yötä!

Nyt on aivan pakko kirjoittaa tänne, kun tuli pakottava tarve jakaa juuri kuulemani tarinat isäntäperheeni mainiosta hollantilaisesta perhetuttavasta. Siskoni ollessa nimittäin vielä Cannesissa meille tuli käymään vanha, hyvin vaivalloisesti kävelevä ja kaljuuntuva vanha rouva. Hän puhui saksaa lässyttäen ja hoki koko ajan "Schön, schön!" Minä pidin rouvaa rasittavana, mutta tervehdin kuitenkin kohteliaasti ja kerroin kuka olen ja mistä tulen. (Tähän rouva vastasi: Ai Helsinki? Minähän olen käynyt siellä. Kamalan ruma kaupunki, en tykännyt.)

Tänään iltapalaa syödessä meillä tuli kuitenkin rouvasta juttua, kun Gast-veljeni sai rouvalta postin välityksellä syntymäpäiväonnittelut (rouva kuulemma lähettää Gast-veljelleni joka vuosi syntymäpäiväonnittelun syys- tai lokakuussa, vaikka Michi täyttääkin vuosia maaliskuussa). Sain selville, että tuo kaljuuntuva hollantilaisrouva on 78 vuotta vanha ja ajaa joka vuosi pikkuruisen autonsa ja yhdenasuttavan asuntovaununsa kanssa Itävaltaan koko matkan Hollannista Itävaltaan isäntäperhettäni ja isäntäperheeni isän vanhempia tervehtimään. Voisi kuvitella, että 78-vuotiaalle monen tuhannen kilometrin automatka on aivan liian rasittava itse ajettavaksi, mutta ilmeisesti rouvalla on rutiini hyvin hallussa, sillä jokaikisen metrin kodin ulkopuolella hän kulkee autolla. Ruokakauppaankin hän lähtee hyvin aikaisin aamulla, jotta voi puikkelehtia pikkuruisella autollaan jalkakäytävän kautta suoraan ruokakaupan ovelle. Sakkoja hän ei ole tästä tempusta vielä koskaan, koska useimpien liikennepoliisien työaika alkaa vasta myöhemmin.

Matkallaan kohti Itävaltaa hollantilaisrouvalla on tapana yöpyä sekä leirintäalueilla että rekka-autoasemilla. Hän yksinkertaisesti ajaa autonsa jonkin rekan viereen, jutustelee rekkakuskien kanssa hetken mukavia ja saa luvan jäädä. Kerran jotenkin hankalan ja kapean tunnelin tullessa vastaan hän yksinkertaisesti ajoi lähimmälle huoltoasemalle, ja kertoi jollekin kokeneen oloiselle kuskille, ettei tunne tietä, ja jotenkin kävi niin, että rouva sai tämän kuskin autolleen henkilökohtaiseksi autonkuljettajaksi hankalan tunnelin ohi. Ja kerran taas rouva oli unohtanut ostaa Itävallan autoteille Vignetten eli autoiluluvan. Sakkoja rouva ei kuitenkaan saanut, sillä poliisi heltyi nähdessään vanhan hollantilairouvan auton ratissa ja kävi ostamassa tälle omilla rahoillaan yhden.

Miten tämä vanha hollantilainen rouva on sitten päätynyt näiden itävaltalaisten elämään? Asia on niin, että isäntäperheeni isän mummo lähetettiin aikoinaan heti toisen maailmansodan jälkeen Hollantiin Itävallassa vallinnutta köyhyyttä pakoon, mikä oli siihen aikaan ilmeisesti hyvinkin yleistä Itävallassa. Yhteys vanhaan perheeseen on säilynyt, ja niinpä perheen pikkusisko eli tämä vanha hollantilaisrouva matkustaa yhä vieläkin joka vuosi Itävaltaan, vaikka jäljellä on enää vain Hollannissa sota-aikana hoidossa olleen mummon jälkeläisiä.

Uskomaton rouva, kaikin puolin!

Hyvin Karkeita Yleistyksiä

Karkeita yleistyksiä ruoasta:

• Aamiainen ei ole suolainen eikä tukeva kuten Suomessa vaan se käsittää leipää hillolla, Nutellalla tai hunajalla.
• Hunajan, hillon ja Nutellan (Nutellan!) alle levitetään voita.
• Margariinia ei käytä kukaan vaan leivälle levitellään paksu kerros oikeaa voita.
• Muutenkaan kovien rasvojen suhteen ei olla peloissaan.
• Maitoa ei juoda ruokajuomana ja aika harvoin muutenkaan, paitsi kaakaona ja kahvin seassa.
• Rasvatonta maitoa ei ole.
• Antamani ja perheen jo kaksi ennestään lahjaksi saamaa juustohöylää lojuvat hyödyttömänä kaapissa koska juustoa leikataan veitsellä (sanomattakin selvää, että viipaleet ovat siis jokseenkin neliskanttisia...)
• Salaatti laitetaan isoon kulhoon, jotta kaikki voivat syödä sitä omalla haarukallaan.
• Myös hillo, voi, Nutella ja hunaja otetaan omalla, ei siihen erikseen tarkoitetulla veitsellä.
• Salaatin sekaan laitetaan suolaa.
• Leipä leikataan siihen erikseen tarkoitetulla koneella.
• Kahvia tehdään nespressokoneella: laitetaan kapseli sisään, kuppi alle ja painetaan punaista nappia.
• Normaali kahvinkeitin on vanhanaikainen.
• Päivän ateriat ovat aamiainen, kouluun mukaanpakatut eväät, kahden/kolmen ruokalajin lounas ja iltapala.
• Kouluun otettu välipalalaatikko nipsautuslukolla ei ole outo tai epäcool vaan ihan normaali.
• Syöminen joka välitunnilla koulussa on ihan normaalia ja eväänä voi olla vaikka porkkanaa, makkaraa tai leipää Nutellalla.

Karkeita yleistyksiä tyylistä, vaatetuksesta ja sisustuksesta:

• Kunnollinen ja iso ala-astemainen koulureppu on myös yläluokilla ja coolien tyyppien keskuudessa ihan normaali.
• Ikeasta ostetut huonekalut ovat kauniita, käytännöllisiä ja kestäviä.
• Taloissa on usein kaakelilattia.
• Ikkunan voi joko avata normaalisti tai asettaa tuuletusasentoon siten, että vain yläreuna on kallistettuna alaspäin.
• Ovet täytyy lukita avaimella myös sisältäpäin.
• Urheillessa kuuluu pukeutua urheilullisen näköisesti.
• Lähes kaikki polkupyörät ovat maastopyöriä.
• Koulussa otetaan kengät pois jalasta.
• Seinällä (sekä koulussa että kotona) on usein puinen risti.

Karkeita yleistyksiä yleisestä käyttäytymisessä:

• Automatkailu on suurimuotoista.
• Jokaista vastaantulijaa tervehditään.
• Jokainen on käynyt Irlannissa tai tuntee jonkun, joka on käynyt Irlannissa.
• Kansallispukuun pukeutuminen on normaalia.
• Murre on cool.
• Hämmentävän monella Samsungin kosketusnäytöllinen puhelin.
• Kilometriä pidempi matka kuljetaan bussilla tai autolla.
• Jokainen kierrättää. Koulussa, kotona ja työpaikalla.
• Hyvin harva harrastaa jotakin ohjattua viikoittain.
• Isovanhempien luona jokaviikkoinen lounastaminen on tapana hyvin monessa perheessä.

Haluan huomauttaa, että huomiot perustuvat sellaisiin asioihin, joiden olen huomannut olevan täällä oikein normaaleja asioita, einfach so, mutta jotka eroavat jollakin tapaa siitä, millä tavoin teemme asiat Suomessa. Lisäksi haluan huomauttaa, että nämä ovat KARKEITA YLEISTYKSIÄ eli ei voi sanoa että jokaikinen ihminen Itävallassa tekisi juuri näin.

Kävipä eräänä päivänä tällä viikolla sillä tavalla, että päätin olevani kyllästynyt omaan kouluuni ja kaipaavani vaihtelua. Niinpä soitin eräälle samassa kylässä asustavalle ystävälle ja kysyin, onnistuisiko, jos matkaisin keskiviikkona oman kouluni sijasta hänen kouluunsa Graziin. Ystävä ilahtui kovasti ja lupasi tavata minut seuraavana aamuna juna-asemalla kello 6.45 (eli varttia normaalia aiemmin!).

Seuraavana päivänä löysinkin sitten itseni aivan toisesta koulusta, kuin siitä, johon olin tottunut. Tämä uusi koulu oli enemmänkin sellainen, johon oman kouluni oppilaat menevät, kun eivät enää pärjää sen kovassa tahdissa. Siitä huolimatta vierailemani koulu oli uskomattoman lämminhenkinen. Ihmiset olivat minusta jotenkin kauhean innoissaan, ja pääsin mukaan koulukuvaankin, joka sattumoisin otettiin juuri sinä päivänä, kun minä olin paikalla. Päivän ensimmäisen tunnin keskustelin opettajan kanssa suomalaisesta koulujärjestelmästä ja englannintunnilla pääsin kertomaan stereotypioistani itävaltalaisia kohtaan (mikä oli suhteellisen hankalaa, sillä ennen tänne tuloani tiesin Itävallasta vain sen, että siellä on paljon vuoria...). Mutta päivän kiintoisin keskustelu oli ehdottomasti pojan kanssa, joka oli hirmuisen kiinnostunut mielipiteestäni ruotsalaisesta nuuskasta.

Saman päivän iltana koin vielä toisenkin seikkailun, kun lähdin partioon. Paikallisen partioryhmän kolo oli valtavan iso (mutta jäätävän kylmä...) ja kummallista oli, että myös minun ikäiseni muodostivat yhden ryhmän, jolla oli omat johtajat. Rehellisesti sanottuna eilinen kokous ei ollut kovinkaan mielenkiintoinen, sillä ruodimme pitkällisesti projektien toteuttamisperiaatteita. Sen jälkeen keksimme ryhmälle säännöt, minkä yhteydessä keskustelimme myös pitkällisesti siitä, milloin partiossa saa juoda alkoholia. Päädyimme siihen, että pienen kaljan saa juoda pitkän ja kuivan palaverin päätteeksi, jos kello on yli puoli yhdeksän ja kaikki läsnäolijat kannattavat ajatusta.

Lisäksi tapasin virolaisen vaihto-oppilastytön, joka oli jotenkin kauhean lannistuneen oloinen. Hän halusi puhua kanssani viroa, joten puhuin hänelle suomea. Kovaäänisen ja hitaan keskustelumme jälkeen hän oli jo piristyneempi.

Kohtaus X, Helinä tapaa uuden ystävän

Kohtaus voidaan esittää lähes missä tilanteessa tahansa ja vanhan ja uuden kaverin voi korvata jollakin toisella.

Henkilöt:
Helinä
Vanha kaveri, olkoon nyt nimeltään vaikka Eva
Uusi ihminen

Eva: Und hier ist meine finnische Austauschschülerin. Sie redet Deutsch. (Ja tässä on minun suomalainen vaihto-oppilaani. Hän puhuu saksaa.)
Helinä: Hallo! (Hei!)
Uusi ihminen: Echt? Wie geil! Wie heißt du eigentlich? (Oikeesti? Kuin siistiä! Mikä sun nimi on?)
Helinä: Helinä. (Helinä.)
Uusi ihminen: Wie? (Mitä?)
Helinä: Helinä. (Helinä.)
Uusi ihminen: Helena? (Helena?)
Eva: Heline! Mit i und Umlaut A! (Heline! I:llä ja Ä:llä)
Uusi ihminen: Heleenee? (Heleenee?)
Helinä: Ja. Die Richtung. (Joo. Siihen suuntaan.)
Uusi ihminen: Okay... Und woher aus Finnland kommst du? (Okei... Ja mistä päin Suomea sä tulet?)
Helinä: Aus Helsinki. (Helsingistä.)
Uusi ihminen: Aaa... (Aaa...)
Helinä: Ja... (Joo...)
Uusi ihminen: Wie geil! (Kuin siistiä!)
Helinä: Ja.... (Joo...)
Uusi ihminen: Und wieso redest du so gut Deutsch? (Ja miksä puhut niin hyvää saksaa?)
Helinä: Ich lerne das in der Schule. (Opiskelen sitä koulussa.)
Uusi ihminen: Echt? Du redest echt sehr gut Deutsch. Es ist ja wahnsinn! Ich wäre so froh wenn ich Englisch so gut reden hätte. (Oikeesti? Sä puhut oikeesti tosi hyvää saksaa. Ihan hullua! Mä olisin niin ilonen jos mä puhuisin yhtä hyvää englantia.)
Helinä: Echt? Maaai, danke!! (Oikeesti? Kiitos.)
Uusi ihminen: Und wie lange bleibst du noch? (Ja kuinka pitkään sä oot vielä täällä?)
Helinä: Ungefähr sechs Wochen. (Noin kuusi viikkoa.)

Loppuun voi liittää uudesta ihmisestä ja paikasta riippuen keskustelun alkoholin ikärajasta Suomessa, koulusysteemistä Suomessa, kylmyydestä ja pimeydestä Suomess tai siitä, onko minulla koti-ikävää.

Väsynyt tervehdys urheilullisen päivän illasta! Heräsimme tänään aamulla aikaisin (nooh, puoli kymmenen) ja lähdimme vuorille. Seitsemäntoista vuotta lähes littanassa maassa asuneena suurin yllätys oli se kuinka rasittavaa vuorelle kapuaminen oikeastaan oli. Minulla oli nimittäin päässäni se romanttinen kuva lumipeitteisistä vuorenhuipuista, mutta en oikein tullut ajatelleeksi sitä, kuinka korkealla ne lumipeitteiset vuorenhuiput ovat. Ylämäethän eivät ole mukavia edes Suomessa, mutta vuorelle kavutessa se ylämäki ei lopu koskaan! Se jatkuu ja jatkuu vain, aina kahteentuhanteen metriin saakka. Onneksi kaiken vaivan korvaa lopulta ihana tunne huipulle pääsystä. Takaisin alhaalle päästyään on valmis tekemään saman asian heti seuraavana päivänä uudelleen. (Tiesittekö muuten, että Itävallan läntisissä ja eteläisissä osissa ihmiset ovat hoikempia, sillä niissä osissa on vuoria ja ihmiset siis joutuvat kapuamaan niitä ylös ja alas? Ja tämä oli sitten ihan tilastoitu faktatieto.)

Tänään muuten vuorelle kivutessamme ja siinä sivussa rupatellessamme minulta kysyttiin: "Onko teillä Suomessakin kouluissa kielikurssiviikko esimerkiksi jossain Englannissa?" Vastattuani ettei ole, minulta kysyttiin, että miksei ja niin jouduin selittämään periaatetta maksuttomasta peruskoulusta. Siinä samassa tajusin myös itse, miksi se periaate on niin hyvä.

Itävaltalaisissa kouluissa nimittäin lähdetään usein viikon matkalle johonkin englannin- tai ranskankieliseen maahan kielenoppimista tehostamaan, mikä tietysti on kaikin puolin mahtava kokemus jokaiselle, joka on mukana. Ryhmähenki paranee, kielitaito kasvaa, tutustuu paikallisiin ja ylipäätään kokee hauskan matkan ulkomailla. Kielikurssissa on vain se ongelma, että sen monen sadan euron kustannukset maksetaan kaikki vanhempien pussista. Eli jos perheellä ei jostakin syystä ole varaa lähettää lastaan kielikurssille, hän jää paitsi kaikesta tuosta hauskasta ja opettavaisesta. Minusta onkin hienoa, että Suomessa pelastetaan häpeän ja syrjäänjäämisen tunteelta tuo yksi, jolla ei ole mahdollisuutta matkaan, sen sijaan, että järjestettäisiin mukava biletysmatka niille kaikille muille.

Mutta näin kantaaottaviin tunnelmiin en tahdo tämäniltaista blogikirjoitustani päättää. Senpä vuoksi kerronkin, että tämä omenastruudelien, mozartkuulien ja sacherkakun luojakansa on jo useaan otteeseen kysynyt minulta, että mitä ne suomalaiset oikein syövät jälkiruoaksi. Maanantaina aionkin siis heti koulun jälkeen rynnätä ruokakauppaan, leipoa pullaa ja vihdoin näyttää kaikille, millaista on suomalainen jälkiruoka.

Terveiset koulusta ja mitä suurimmat pahoitteluni pitkästä hiljaiselosta. Koeviikon lähestyessä kävikin niin, että kahden koulun samanaikainen käyminen muuttuikin yllättävän rankaksi. Kaikki olisi toki ollut yksinkertaista, jos olisi ollut mahdollista yksinkertaisesti heti koulusta kotiin tullessa jatkaa kokeisiinlukua. Ongelma vain on siinä, että sosiaaliset velvoitteet ovat täällä toden totta painostavampia kuin kotosalla, ihan vain siitä johtuen, että varautuneisiin itävaltalaisiin tutustuminen itsessään vaatii paljon työtä. Ankaralla juttelulla ja väliin hyvinkin väkinäisellä small talkilla olen saanut hauraita ystävyyssuhteita syntymään. Jotenkin tuntuu vain niin ikävältä, että ne katkeaisivat vain sen vuoksi, etten ehdi pänttäämisen vuoksi tehdä kenenkään kanssa mitään. Senpä vuoksi olen näiden viikkojen aikana joutunut uhraamaan sekä yhteydenpitoa että koulumenestystä, jotta oikeasti onnistuisin tutustumaan Itävallan asukkeihin.

Mutta onneksi eilen oli viimeinen koe! Nyt minulla on vapaatunti, koska muu luokka pänttää katolista uskontoa tuolla ylhäällä luokkahuoneessa, ja minä tulin tänne alas tietokonehuoneeseen tulostamaan historian referaattiani, sillä tänään iltapäivällä edessä on tehtävä, joka kieltämättä vähän jännittää.

Jonkin tuntemattoman neronleimauksen takia nimittäin änkesin itseni vuotta vanhempien valinnaisen historian tunnille. Ajattelin, että ruotisimme yhdessä joitakin suuria historian virtauksia ja yksinkertaisesti olisimme viisaita ja innokkaita, mutta kyseessäpä olikin esitelmäkurssi. Minulle annettiin yllättäen aiheeksi "Suomi 1900-luvulla" ja niin sitten vietin eilisen illan kirjoittaen aiheesta pitkää ja polveilevaa referaattia saksaksi ja tänään iltapäivällä olisi tarkoitus kertoa sen sisältö viidentoista minuutin muulle luokalle. Saksaksi. Onneksi, onneksi olin vielä yläasteella niin ahkera koululainen, että faktat olivat päässäni kauniisti aikajärjestyksessä, ja ainoa asia mitä piti tehdä, oli järjestellä kaikki yleviksi ajatuksiksi ja kääntää ne saksaksi.

Tänään aamulla minä heräsin aikaisin, vaikka olisin saanut nukkua. Minulla on nimittäin epäily, että nukkumalla silloin, kun itse asiassa pitäisi olla tuplasti koulussa (Suomen päässä ja täällä) ihminen laiskistuu ja tulee tyhmäksi. Mistä lie käsitys tullut. Niin vain minä kuitenkin heräsin tasan kello seitsemän ja jo ennen aamupalaa lähdin lenkille. (Olen koko täälläoloni ajan ihmetellyt, miksi isäntäperheeni pitää minua uskomattoman urheilullisena ja vähäruokaisena. Useimmat tuttuni tietävät, että olen täysin vastakohtainen ihminen. Mutta täytyy myöntää, että ehkäpä minuun on tosiaan täällä ollessani tosiaan iskenyt jokin tilapäinen mielenhäiriö, joka toivottavasti joskus parantuu.)

Vuoret kello seitsemän aamulla olivat mahtava näky. Aamuilma oli vielä sumuinen ja niityllä, jolla juoksin, näin kolme villikaurista. Hidastin juoksun kävelyksi, eivätkä kauriit lähteneet karkuun. Toljottivat vain.

Sen jälkeen tulin takaisin kotiin ja söin aamupalaa aivan yksin, koska kaikkihan ovat töissä ja koulussa. Kohtapuoliin minulla on vakaana aikeena kahlata jotakin koulukirjaa edestakaisin, jotta niiden sisältämät tiedot painuisivat päähäni. Tällä viikolla elämä on ollut mukavan rauhallista ja järisyttäviä tapahtumia ovat muun muassa kolme viikkoa työstämämme tuhatpalaisen palapelin saaminen valmiiksi ("Sun elämästä on tullu siellä hei mielenkiintosta", totesi tähän eräs Hongkongissa majaansa pitävä kaverini Skypessä, enkä minä voinut olla nauramatta.), yleisurheilutreenit yhden kaverini kanssa ja tänään erään ystävällisen Margit-nimisen opettajan kutsu lounaalle (Tämä lounaskutsu oli yllättävä. En oikein tiedä mitä odottaa).  Rehellisesti sanottuna kyllä minä olen nauttinut tämän viikon rauhallisuudesta täysin siemauksin. Ja huomennahan elämä alkaa taas; edessä on viikonloppuleiri Alpeilla, kaksi päivää koulua, Wienin-matka, koeviikko ja sitten taas villi viikonloppu.

Loppuun vielä piristykseksi hauska Helsinki-aiheinen vitsi, sitten hyökkään koulukirjojeni kimppuun. "Wie heisst Helsinki auf Deutsch? Der Sonnenuntergang."

Niille, jotka eivät puhu saksaa tai jotka eivät muuten vaan tajunneet, selitys lienee paikallaan. Hell tarkoittaa saksaksi valoisaa tai vaaleaa ja sinken on upota. Helsinki - vaalea uppoaa eli auringonlasku. Heh.

Gast-siskoni lähti viime lauantaina luokkansa kanssa Cannesiin viikon kestävälle kielikurssille. Minä olisin toki päässyt mukaan, mutta totesin että kuusisataa euroa sellaisen kielen kielikurssista, jota en opiskele enkä ymmärrä, on hitusen liikaa. Niinpä jäin tänne Itävaltaan, mikä sinänsä oli ihan viisas ratkaisu, koska tämän viikon aikana minun ei tarvitse mennä kouluun ollenkaan, joten nyt on aikaa keskittyä opiskelemaan Suomen-asioita.

Eikä tässä tarvitse pahemmin pelätä, että tulee tylsää. Toissapäivänä olimme vanhempien kanssa pyöräilemässä ja eilen oli Frohnleitenin keskustassa Erntedankfest eli sadonkorjuunkiitosjuhla. Se oli taas niitä juhlia, jolloin kaikki pukeutuvat kansallispukuun, juovat kaljaa ja soittelevat puhaltimilla kansanmusiikkia. Minäkin pukeuduin dirndliin (Eva on poissa, joten dirndl oli vapaa!) ja olin aivan oikean itävaltalaisen näköinen. Juhla alkoi puolitoistatuntisella katolisella jumalanpalveluksella, minkä jälkeen olin aika pitkään kahden tutun tytön kanssa. Heidän jouduttuaan lähtemään keräsin rohkeuteni ja menin istumaan pöytään, jossa eräs puolituttuni istui suuren kaveriporukan kanssa. Kaikista oli jotenkin hyvin vitsikästä nähdä kirjakieltä puhuva suomalaistyttö kansallispuvussa (mutta saksankielentaitoni kunniaksi on sanottava, että suomalaiseksi minut ymmärrettiin vasta kerrottuani olevani Suomesta. Sitä ennen minua luultiin hitaasti puhuvaksi pohjoissaksalaiseksi.) ja kerrottuani nimeni koko pöytäseurue remahti nauruun. Kysyin, mikä on niin vitsikästä, ja sain kuulla, että "Ihan käsittämätöntä, että me tavataan Helena-niminen suomalainen. Se on niin kliseistä. Ihan niin kuin Troijan Helena. Tai viikingit!" Jep. Itävaltalaista kaljalogiikkaa.

Koulua, koulua

Hei vain ja vihdoinkin paljon terveisiä koulusta!

Tänään aamulla oli herätys kello kuusi, sen jälkeen aamupala, eväät reppuun ja lähtö kaksikymmentä vaille seitsemän. Yllättävää minusta oli, että perheen äiti heräsi meitä noin puoli tuntia aiemmin, teki aamiaisen valmiiksi ja niin ikään myös lounaan korvaavat eväät. Olisihan tuo nyt meiltä itseltämmekin luonnistunut, minä olen kuitenkin 17, Gast-siskoni 16 ja Gast-veljeni 13. Mutta olen muutenkin huomannut, että asiat menevät täällä siinä mielessä jokseenkin eri tavalla. Meidän lasten ei edes odoteta tekevän juuri mitään kotitöitä, vaan perheen äiti tekee isän avustuksella kaiken. Senpä vuoksi äiti käykin töissä vain keskiviikosta perjantaihin, jotta ehtii tehdä kaiken. Itse asiassa perhe oli aivan hämmästynyt, kun kuuli, että minun äitini on ihan oikeasti opettaja, viisi päivää viikossa ja aamusta iltaan.

Koulumatkamme sujuu siten, että ensiksi kävelemme naapurintytön kanssa juna-asemalle. Ajamme junalla jonkin matkaa Gratweiniin, mistä lähtee koulubussi koululle. Koulubussissa on vain yksi varjopuoli; se on joka aamu niin täynnä, että joutuu oikeasti jännittämään, mahtuuko kyytiin. Monta kertaa olen ollut täysin puristuksissa väkijoukon keskellä.

Koulussa kävelemme heti kaikki portaat ylös, ja siellä on luokkamme; tummanruskeat kattoparrut, valkeat seinät ja kaunis näköala yli peltojen. Eväitä syödään aina milloin missäkin välissä ja tänään yhdellä tytöllä oli mukana viinirypäleitä omasta puutarhasta! Neljästä suomalaisesta kolme on samalla luokalla ja ainakin meidän meininkimme on melko rentoa. Saamme nimittäin valita aikalailla vapaasti, mille tunneille osallistumme. Lopun aikaa voimmekin istua alhaalla ja tehdä omia koulujuttujamme Suomeen.

Päivän hauska sattumus tapahtui tänään saksantunnilla, kun opettajamme halusi tietää, että mitä suomalaisella saksantunnilla tehdään. (Ja tämä todellakin oli suora käännös hänen sanoistaan!) Minä tietysti kerroin laveasti kuunteluistamme, sanakokeistamme, kieliopista ja sen sellaisesta, mutta lopetettuani kertomukseni rouva opettaja totesi: "Kummallista. Me teemme tavallisesti noita asioita vieraiden kielten tunneilla." Hän ei ollut tajunnut, että meille saksa ei ole äidinkieli.

Voitto (itsestäni, ei pahemmin kenestäkään muusta)!

Tänään koin jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin kokeillut! Koulupäivän ja kaupungissa pyörimisen jälkeen pakkauduimme jälleen koko perhe ja pari serkkupoikaa autoon ja ajoimme karting-radalle.

Tottumattomalle oli hieno kokemus nähdä yllättävän kovaa kulkevat pikkuautot kuljettajineen. Ratissa istuu niin raavaita miehiä kuin pikkutyttöjäkin ja kaikki ajavat kypärät päässä tuhatta ja sataa. Minulla itselläni oli tosin aluksi vaikeuksia erottaa kaasu jarrusta, minkä vuoksi noudatin kaikeksi varmuudeksi ystävällistä kehoitusta aloittelijoille pysyä radan oikeassa reunassa. Lisäksi ajoin oikein hiljaa. Kaarteissa pusersin rattia rystyset valkeina, kun yritin haihduttaa päästäni sitä kammottavaa ajatusta, että ajokkini jotenkin kaatuisi tai kolaroisi aitaan. Ei ehkä ihme, että saavutin jumbosijan keskivertokierrosaikana viisikymmentäviisi sekuntia (vertailun vuoksi; perheen isällä se oli kolmekymmentä sekuntia) ja onnistuin joka kerta parkkeeratessani herättämään radasta vastaavan työntekijän vihat joko kolaroimalla minua ennen parkkeeranneen takapuskuriin ("Entschuldigung, zuerst bremsen.") tai parkkeeraamalla aivan liian aikaisin ja jotenkin oudossa kulmassa ("Entschuldigung, ist es so schwer?"). Vauhtihullut itävaltalaiset nauroivat minulle kippurassa ja laskivat kilvan, kuinka monta kertaa kukin oli ohittanut minut. Että mahdoinpa olla aikamoinen näky pikkuauton ratissa.

Mutta yksi kysymys heräsi: jos jo niin pikkuruisella autolla ajaminen on niin vaikeaa, kuinka mahtaa luonnistua oikealla autolla ajaminen? Ja kuinka ihmeessä niin monet ihmiset viitsivät ajaa joka aamu töihin autolla? Vaikka oletettavaa taitaa kyllä olla, että oikea autoilu on hieman eri juttu kuin pikkuautoilu.

Loman loppu, arjen alku

Terveisiä auringosta ja merestä! Loma Kroatiassa meni erinomaisen hyvin. Majailimme yhdellä noista Välimeren keskieurooppalaiskeskittymistä, leirintäalueella, joka oli täynnä huippuunsa varusteltuja asuntovaunuja. Niiden edessä auringosta punaiseksi palaneet saksalaiset ja itävaltalaiset (muita kansallisuuksia oli todellakin yllättävän vähän; mitä nyt muutama tsekki, italialainen ja puolalainen siellä täällä) virittelivät luksusgrillejään ja kaivelivat kylmälaukustaan saksalaisia oluita. Leirintäalueelta ei tarvitse eikä kannata poistua yhtään minnekään, sillä siellä on kaikki mitä ihminen kunnon lomaan tarvitsee: meri, hiekkaranta, lukuisia ravintoloita (sekä kroatialaisia että tavallisia pizzapastaravintoloita), sukellusliikkeitä, postikortteja, rihkmaa, jäätelöä, cocktailbaareja, uima-allas (mihin sitäkin tarvitaan kun vieressä on meri?), vesijumppaa, jousiammuntaa ja jopa oma talli hevosiin hurahtaneille. Englantiakaan ei tarvitse vaivautua kaivelemaan muistionkaloista, koska kaikki henkilökuntaa myöten puhuvat saksaa. En väitä oppineeni tämän viikon aikana ymmärtämään keskieurooppalaista luonnetta yhtään sen paremmin mutta tiedänpähän ainakin, missä ja miten he viettävät lomansa.

Sen sijaan omaa isäntäperhettäni opin ymmärtämään huomattavasti paremmin. Aikaisemmin olo oli tuntunut hitusen siltä, että jollakin tapaa häiritsen perheen arkirutiineja ja että minun vuokseni hössötetään jotenkin aivan ylimääräistä. Loman aikana kaikki tuntui naksahtavan uomiinsa. Sain tiskata ja siivoilla siinä missä kaikki muutkin.

Lopulta kävi kuitenkin niin kuin aina käy, että saavuimme autollamme ruskeiksi paahtuneina takaisin Itävaltaan. Oli hassua tuntea palanneensa reissusta takaisin sivistyksen pariin vaikka onkin koko ajan matkalla.

Eilen alkoi sitten puolestaan koulu eli koin toisen ensimmäisen koulupäiväni lyhyen ajan sisällä. Pääsimme pois jo kymmeneltä ja sen jälkeen lähdimme käymään läheisellä maatilalla Evan parhaan kaverin luona. Kuvitella! Siellä kasvoi hasselpähkinöitä pensaassa ja saksanpähkinöitä puussa! Poimimme niitä t-paidan täyteen ja murskasimme kuoret astumalla pähkinän päälle.

Matkailua matkalla

Ensinnäkin, Kale K., onnitteluni merkkipäivän johdosta. Aika mainio ikä, tuo yksitoista. Ehkäpä saat kirjeen Tylypahkasta?

Ja sitten asiaan:

Huomenna tapahtuu jotakin jännittävää; me lähdetään Kroatiaan lomailemaan! Keski-Euroopassa on nimittäin niin uskomattoman helppoa, kun ei ole matkalle lähtiessä pakko juosta lentoaikataulujen perässä tai mittailla matkalaukun painoa ylipainomaksujen pelossa. Voi kaikessa rauhassa pakata mukaan koko omaisuutensa, astua asuntoauton rattiin ja ajaa rauhassa halki paahteisen ja ruuhkaisen Euroopan, Välimeren rannoille telttailemaan. Ja juurikin se on myös meidän suunnitelmamme!

Muuten, nyt kun miettii, niin on aika hassua lähteä matkalle kun kerta on jo matkalla. Vähän kuin näkisi unta että näkee unta.

Vähän kaikesta muusta ja sitten siitä, että miltä täällä näyttää

Koska minulla ei ole mukanani kameraa eikä toisaalta valokuvaukseen tarvittavaa intoakaan, joutuu valokuvia vähän odottelemaan. Siitä huolimatta olen päättänyt vähän kuvailla ympäristöäni, jotta ne ikään kuin henkisinä valokuvina korvaisivat edes hitusen oikeita valokuvia. (Lupaan kuitenkin pian pyytää lainaksi kameraa ja näpätä muutaman valokuvan, koska ihan tottahan se on; kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.)

Ensimmäisenä tehtäköön nyt selväksi että näkymät täällä ovat uskomattomia! Kun aamulla herää ja katsoo parvekkeelta ulos ei kerta kaikkiaan voi olla hymyilemättä. Kylä, jossa asumme sijaitsee maailman suloisimmassa pienessä laaksossa niin, että joka puolella näkyy vain vuoria. Niiden vuoksi aurinko nousee ja laskee täällä hitaasti.

Entäpä sitten luonto! Kasvistoa ja kasvilajistoa itsessäänkin on niin paljon enemmän. Puut täällä ovat todellakin kastanjoita, tammia ja vaahteroita. Pastellinväristen talojen pikku puutarhat ovat tulvillaan suuria ja värikkäitä kukkia ja marjapensaita. Hyvänen aika, täällähän kasvavat jopa viinirypäleet! Kävimme itse omin käsin poimimassa niitä Oman puutarhassa.

Ja on täällä eläimiäkin! Siilejä, fasaaneja ja oravia nyt totta kai näkyy tämän tästä, mutta minulle oli kokemus nähdä villikauris. Kävelimme myöhään illalla maissipellonpiennarta ja näimme kauempana loikkaavan kauriin kiiluvat silmät. Aina ennen olen ajatellut, että suomalaiset ovat jotenkin erityisen luonnonläheinen kansa mutta niin ovat kyllä itävaltalaisetkin. Luulen, että täkäläisen luonnon kauneus ja jylhyys estävät ihmisiä vieraantumasta luonnosta. Minusta on hienoa, että kun on tylsää, lähdetään vuorille vaeltamaan, pyöräilemään, laskettelemaan, pulkkailemaan, kesäpulkkailemaan tai hölkkäämään.

Kaiken kaikkiaan minusta tuntuu siltä, kuin eläisin jossakin elokuvassa tai kirjassa. Eilen olimme messussa ja katolilaisia kun täällä ollaan niin kirkkoon mentäessä kastettiin sormet vihkiveteen ja tehtiin ristinmerkki. Jälkeenpäin menimme Marktplatzille jossa oli käynnissä kyläjuhlat. Kaikki olivat pukeutuneet nahkahousuihin ja dirndleihin ja kaikilla oli kaljatuopit kädessä ja yksi mies seisoi pöydällä ja soitti ALPPITORVEA! Siis kaikki on juuri niin kuin jossain lehtikuvassa paitsi että todellista!

Rakkaita terveisiä Suomi!

Perillä ollaan

Rakkaat terveiseni Itävallasta!

Menossa on nyt neljäs päivä täällä ja rehellisesti sanottuna tuntuu siltä kuin olisin ollut täällä aina. Perheeni on mainio; jokaikinen perheen neljästä henkilöstä kunnon itävaltalaisen tapaan rakastaa kummallisia urheilulajeja joihin sisältyy jostakin korkeasta paikasta alastulo, kuten laskettelu, Blobbing, jossa hypätään korkealta uimapatjan päälle, jotta uimapatjan toisessa päässä odottava henkilö ponnahtaa ilmaan ja päätyy veteen ja korkealta sillalta veteen hyppääminen. Lisäksi jokainen puhuu kummallista itävallan murretta josta on uskomattoman vaikeaa saada selvää. Väitän kuitenkin pikku hiljaa alkaneeni tajuta, miten se toimii. Aina, kun sanassa kuuluisi olla "a", sanotaankin "o". Ja kuten englannissa lisätään usein lauseen loppuun retorinen kysymys "isn´t it?" sanovat itävaltalaiset ystäväni "kö?" Esimerkkinä: "Wir woren in einem Gosthous, kö." "Nicht" sanotaan "ned" ja "nichts" "nix".

Tähän mennessä olen täällä ollessani tavannut perheen kaikki isovanhemmat, nukkunut trampoliinilla ja pelannut itävaltalaisversiota Aliaksesta (minulla oli sanakirja koko ajan vierellä). Eilen taas olimme uimassa pienellä (teko)järvellä ja itävaltalaiset ystäväni hypähtelivät innoissaan seitsemän metriä korkealta sillalta veteen mutta sanoivat: "Että ei tämä mitään, me olemme hypänneet kahdestatoista ja puolesta metristä!" Minä tuijottelin kauhuissani alas veteen enkä hypännyt. Siinä tuijotellessani sain selkääni ehkä pahimman auringonpolttamani ikinä. Siitä johtun seuraava seuraava yö oli tuskallinen. Muuten uimaretki oli onnistunut. Ilma oli ihanan helteinen ja vesi juuri sopivan lämpöistä.

Mukaan: paljon kaiken varalle

Lähtöön on aikaa tällä hetkellä muutama tunti. Muutamat farkut vielä odottelevat kuivumistaan ja matkaansa matkalaukkuun mutta muuten on tuo ikävä ja vastenmielinen mutta ehdottoman asiaankuuluva prosessi nimeltään pakkaaminen saatu lähestulkoon valmiiksi, mistä voi kyllä olla ylpeä. Ei nimittäin ole ihan helppo päättää mitä kaikkea ottaa mukaansa kokonaisen kolmen kuukauden varalle. Kolmen kuukauden eli yhdeksänkymmenen päivän eli kahdentoista viikon eli neljäsosavuoden varalle. Olen poissa kauemmin kuin kesäloma kestää ja kauemmin kuin Jules Vernen Phileas Fogg kiersi maapalloa. Nippa nappa mutta kuitenkin. Vielä koskaan en minä ole ollut niin kauaa poissa kotoa perheettä tai perheen kanssa. Ja se on mielestäni miettimisen arvoinen asia.

Kaikesta huolimatta sain tavarat pakattua, vaikka olikin valtavan tuskastuttavaa miettiä kuinka oikein saisi mukaan niin helle- kuin pakkasvaatteetkin. Ja että miten vaatteet sopivat yhteen, voikohan kenties tätä paitaa pitää näiden farkkujen kanssa ja niin edelleen. Väitän, että urakka olisi ollut huomattavasti helpompi, mikäli määränpäänä olevassa maassa olisi vain yksi vuodenaika. Ja sekin auttaisi, että vaatekaapissani olisi vaikkapa kymmenen kappaletta täysin samanlaisia asuja. Ei tarvitsisi pohtia ja yhdistellä asuja ja pakata miljoonaa erilaista asuyhdistelmää mukaansa. Mikä vapaus! Toki, kanssaeläjien keskuudessa se saattaisi herättää pientä kummastusta. Käytännöllisintä olisikin ehkä ollut käyttää kuulemaani kätevähköä vaihtariniksiä ja jättää kaikki sukat kotiin ja ostaa uudet paikan päältä. Onnekseni asiaa ei pahemmin tarvitse enää ajatella ennen kuin vasta marraskuussa kun kaikki pitäisi mahduttaa laukkuun takaisin, sillä nyt kaikki on valmista! Nyt on edessä vain lentokentällä värjöttely matkakuumeen kourissa.