Gast-siskoni lähti viime lauantaina luokkansa kanssa Cannesiin viikon kestävälle kielikurssille. Minä olisin toki päässyt mukaan, mutta totesin että kuusisataa euroa sellaisen kielen kielikurssista, jota en opiskele enkä ymmärrä, on hitusen liikaa. Niinpä jäin tänne Itävaltaan, mikä sinänsä oli ihan viisas ratkaisu, koska tämän viikon aikana minun ei tarvitse mennä kouluun ollenkaan, joten nyt on aikaa keskittyä opiskelemaan Suomen-asioita.

Eikä tässä tarvitse pahemmin pelätä, että tulee tylsää. Toissapäivänä olimme vanhempien kanssa pyöräilemässä ja eilen oli Frohnleitenin keskustassa Erntedankfest eli sadonkorjuunkiitosjuhla. Se oli taas niitä juhlia, jolloin kaikki pukeutuvat kansallispukuun, juovat kaljaa ja soittelevat puhaltimilla kansanmusiikkia. Minäkin pukeuduin dirndliin (Eva on poissa, joten dirndl oli vapaa!) ja olin aivan oikean itävaltalaisen näköinen. Juhla alkoi puolitoistatuntisella katolisella jumalanpalveluksella, minkä jälkeen olin aika pitkään kahden tutun tytön kanssa. Heidän jouduttuaan lähtemään keräsin rohkeuteni ja menin istumaan pöytään, jossa eräs puolituttuni istui suuren kaveriporukan kanssa. Kaikista oli jotenkin hyvin vitsikästä nähdä kirjakieltä puhuva suomalaistyttö kansallispuvussa (mutta saksankielentaitoni kunniaksi on sanottava, että suomalaiseksi minut ymmärrettiin vasta kerrottuani olevani Suomesta. Sitä ennen minua luultiin hitaasti puhuvaksi pohjoissaksalaiseksi.) ja kerrottuani nimeni koko pöytäseurue remahti nauruun. Kysyin, mikä on niin vitsikästä, ja sain kuulla, että "Ihan käsittämätöntä, että me tavataan Helena-niminen suomalainen. Se on niin kliseistä. Ihan niin kuin Troijan Helena. Tai viikingit!" Jep. Itävaltalaista kaljalogiikkaa.