Voitto (itsestäni, ei pahemmin kenestäkään muusta)!

Tänään koin jotain sellaista, mitä en ole koskaan aiemmin kokeillut! Koulupäivän ja kaupungissa pyörimisen jälkeen pakkauduimme jälleen koko perhe ja pari serkkupoikaa autoon ja ajoimme karting-radalle.

Tottumattomalle oli hieno kokemus nähdä yllättävän kovaa kulkevat pikkuautot kuljettajineen. Ratissa istuu niin raavaita miehiä kuin pikkutyttöjäkin ja kaikki ajavat kypärät päässä tuhatta ja sataa. Minulla itselläni oli tosin aluksi vaikeuksia erottaa kaasu jarrusta, minkä vuoksi noudatin kaikeksi varmuudeksi ystävällistä kehoitusta aloittelijoille pysyä radan oikeassa reunassa. Lisäksi ajoin oikein hiljaa. Kaarteissa pusersin rattia rystyset valkeina, kun yritin haihduttaa päästäni sitä kammottavaa ajatusta, että ajokkini jotenkin kaatuisi tai kolaroisi aitaan. Ei ehkä ihme, että saavutin jumbosijan keskivertokierrosaikana viisikymmentäviisi sekuntia (vertailun vuoksi; perheen isällä se oli kolmekymmentä sekuntia) ja onnistuin joka kerta parkkeeratessani herättämään radasta vastaavan työntekijän vihat joko kolaroimalla minua ennen parkkeeranneen takapuskuriin ("Entschuldigung, zuerst bremsen.") tai parkkeeraamalla aivan liian aikaisin ja jotenkin oudossa kulmassa ("Entschuldigung, ist es so schwer?"). Vauhtihullut itävaltalaiset nauroivat minulle kippurassa ja laskivat kilvan, kuinka monta kertaa kukin oli ohittanut minut. Että mahdoinpa olla aikamoinen näky pikkuauton ratissa.

Mutta yksi kysymys heräsi: jos jo niin pikkuruisella autolla ajaminen on niin vaikeaa, kuinka mahtaa luonnistua oikealla autolla ajaminen? Ja kuinka ihmeessä niin monet ihmiset viitsivät ajaa joka aamu töihin autolla? Vaikka oletettavaa taitaa kyllä olla, että oikea autoilu on hieman eri juttu kuin pikkuautoilu.