Väsynyt tervehdys urheilullisen päivän illasta! Heräsimme tänään aamulla aikaisin (nooh, puoli kymmenen) ja lähdimme vuorille. Seitsemäntoista vuotta lähes littanassa maassa asuneena suurin yllätys oli se kuinka rasittavaa vuorelle kapuaminen oikeastaan oli. Minulla oli nimittäin päässäni se romanttinen kuva lumipeitteisistä vuorenhuipuista, mutta en oikein tullut ajatelleeksi sitä, kuinka korkealla ne lumipeitteiset vuorenhuiput ovat. Ylämäethän eivät ole mukavia edes Suomessa, mutta vuorelle kavutessa se ylämäki ei lopu koskaan! Se jatkuu ja jatkuu vain, aina kahteentuhanteen metriin saakka. Onneksi kaiken vaivan korvaa lopulta ihana tunne huipulle pääsystä. Takaisin alhaalle päästyään on valmis tekemään saman asian heti seuraavana päivänä uudelleen. (Tiesittekö muuten, että Itävallan läntisissä ja eteläisissä osissa ihmiset ovat hoikempia, sillä niissä osissa on vuoria ja ihmiset siis joutuvat kapuamaan niitä ylös ja alas? Ja tämä oli sitten ihan tilastoitu faktatieto.)

Tänään muuten vuorelle kivutessamme ja siinä sivussa rupatellessamme minulta kysyttiin: "Onko teillä Suomessakin kouluissa kielikurssiviikko esimerkiksi jossain Englannissa?" Vastattuani ettei ole, minulta kysyttiin, että miksei ja niin jouduin selittämään periaatetta maksuttomasta peruskoulusta. Siinä samassa tajusin myös itse, miksi se periaate on niin hyvä.

Itävaltalaisissa kouluissa nimittäin lähdetään usein viikon matkalle johonkin englannin- tai ranskankieliseen maahan kielenoppimista tehostamaan, mikä tietysti on kaikin puolin mahtava kokemus jokaiselle, joka on mukana. Ryhmähenki paranee, kielitaito kasvaa, tutustuu paikallisiin ja ylipäätään kokee hauskan matkan ulkomailla. Kielikurssissa on vain se ongelma, että sen monen sadan euron kustannukset maksetaan kaikki vanhempien pussista. Eli jos perheellä ei jostakin syystä ole varaa lähettää lastaan kielikurssille, hän jää paitsi kaikesta tuosta hauskasta ja opettavaisesta. Minusta onkin hienoa, että Suomessa pelastetaan häpeän ja syrjäänjäämisen tunteelta tuo yksi, jolla ei ole mahdollisuutta matkaan, sen sijaan, että järjestettäisiin mukava biletysmatka niille kaikille muille.

Mutta näin kantaaottaviin tunnelmiin en tahdo tämäniltaista blogikirjoitustani päättää. Senpä vuoksi kerronkin, että tämä omenastruudelien, mozartkuulien ja sacherkakun luojakansa on jo useaan otteeseen kysynyt minulta, että mitä ne suomalaiset oikein syövät jälkiruoaksi. Maanantaina aionkin siis heti koulun jälkeen rynnätä ruokakauppaan, leipoa pullaa ja vihdoin näyttää kaikille, millaista on suomalainen jälkiruoka.