Terveiset koulusta ja mitä suurimmat pahoitteluni pitkästä hiljaiselosta. Koeviikon lähestyessä kävikin niin, että kahden koulun samanaikainen käyminen muuttuikin yllättävän rankaksi. Kaikki olisi toki ollut yksinkertaista, jos olisi ollut mahdollista yksinkertaisesti heti koulusta kotiin tullessa jatkaa kokeisiinlukua. Ongelma vain on siinä, että sosiaaliset velvoitteet ovat täällä toden totta painostavampia kuin kotosalla, ihan vain siitä johtuen, että varautuneisiin itävaltalaisiin tutustuminen itsessään vaatii paljon työtä. Ankaralla juttelulla ja väliin hyvinkin väkinäisellä small talkilla olen saanut hauraita ystävyyssuhteita syntymään. Jotenkin tuntuu vain niin ikävältä, että ne katkeaisivat vain sen vuoksi, etten ehdi pänttäämisen vuoksi tehdä kenenkään kanssa mitään. Senpä vuoksi olen näiden viikkojen aikana joutunut uhraamaan sekä yhteydenpitoa että koulumenestystä, jotta oikeasti onnistuisin tutustumaan Itävallan asukkeihin.

Mutta onneksi eilen oli viimeinen koe! Nyt minulla on vapaatunti, koska muu luokka pänttää katolista uskontoa tuolla ylhäällä luokkahuoneessa, ja minä tulin tänne alas tietokonehuoneeseen tulostamaan historian referaattiani, sillä tänään iltapäivällä edessä on tehtävä, joka kieltämättä vähän jännittää.

Jonkin tuntemattoman neronleimauksen takia nimittäin änkesin itseni vuotta vanhempien valinnaisen historian tunnille. Ajattelin, että ruotisimme yhdessä joitakin suuria historian virtauksia ja yksinkertaisesti olisimme viisaita ja innokkaita, mutta kyseessäpä olikin esitelmäkurssi. Minulle annettiin yllättäen aiheeksi "Suomi 1900-luvulla" ja niin sitten vietin eilisen illan kirjoittaen aiheesta pitkää ja polveilevaa referaattia saksaksi ja tänään iltapäivällä olisi tarkoitus kertoa sen sisältö viidentoista minuutin muulle luokalle. Saksaksi. Onneksi, onneksi olin vielä yläasteella niin ahkera koululainen, että faktat olivat päässäni kauniisti aikajärjestyksessä, ja ainoa asia mitä piti tehdä, oli järjestellä kaikki yleviksi ajatuksiksi ja kääntää ne saksaksi.